Ei varsinaisia Irlanti-kuulumisia

Kerrankin tulee lyhyt merkintä - tai edes normaali. Oon kyllä aloittanut jo kirjottamaan viikonlopusta Killarneyssä häissä, ja viime lauantain reissailusta apteekkari-Joanin kanssa on vasta niin vähän aikaa että sen antaa helposti anteeks... Mutta pitänee välillä ilmotella että on elossa, ja päivittää vähän kuulumisia.

Ja näin torvien toitottaessa ilmoitan täten, että kommuuni Kuopion keskustasta on löytynyt ^^ Jatkan ensi syksynä opiskelua ravitsemustieteillä joita en jaksa vielä ajatella. Täällä on mukavaa ja edessä on reissaamista, vaikka vähän välillä kaipaan kotiin. Tänään lähdin Pauliinan kanssa auttamaan sitä treenissä, palauttelin sille jumppapalloja joilla se yritti teilata mut. Ei osunut kuin yhdellä neljän kilon pallolla leukaan. Onpa paha. Mutta ihan hyvä vaihtoehto tälle illalle oli käydä jossain, kotona olisi räytynyt ikäväänsä. Takaisin tultua käytiin vielä vähän juoksuttamassa Socksia, Sukkia eli emännän koiraa pelloilla ja aitovierillä, tai laiska koirahan se on ja nuuskuttelee joka välissä, mutta mä hölkyttelin siinä vierellä hameessa sen minkä jaksoin ja ah miten ihana on mennä suihkuun lenkin jälkeen!

Sitten piti huolehtia ruokailusta kun hupsis sellainen meinaa unohtua töistä tultua, ja löysin täältä kaupasta rahkaa joka oli halpaa (99cnt/500g) - ja pohdittiin sitä miten hassua on ulkomailla koettaa löytää kaupasta jotain jonka nimeä ei tiedä englanniksi. Ja sitä paitsi pakkauksessa ei oikein edes lukenut mitään. Mut ostin sitten kilon rahkaa kun viimeksi Tescossa käytiin, ja hyvää on. Ellu jätti mantsikoita kun ne oli sille liian makeita, ja sellaisethan on mitä suurinta herkkua!

Ei äkkiseltään muuta, nukkuminen tekisi hyvää. Välillä tekisi mieli elää jo jossain myöhemmässä hetkessä, mutta pitää nauttia tästä niin kauan kuin tätä kestää, ja olla kiitollinen niistä ihmisistä joita on elämässä nyt kun voi että minua on siunattu, kerta kaikkiaan siunattu!

Heh, parempi myöhään kuin ei milloinkaan...

18.6. (alle kaksi viikkoa sitten :D Sitä ihmettelin kun joku sanoi että viimeinen päivitys on 12.6, ja mietin että olen mä kyllä sen jälkeen jotain kirjoittanut; jostain syystä tää on vaan jäänyt luonnokseksi, enkä tullut katsoneeksi.. Mutta selitykset sikseen, tällaisia tuumin jonakin päivänä ^^)




Töitä. Tänään oli kolmen viikon jakson toiseksi viimeinen päivä Lisan kanssa. Muutama potilastapaus on tullut jonkin verran tutuksi, ja hoitajat on mukavia. Toisin sanoen oon viihtynyt, sitä ne irlantilaiset täällä aina kysyy. Kliininen farmasia on mielenkiintoista, vaikka välillä hieman tuntuu turhalta kun kävelee paikasta toiseen perässä eikä osaa tehdä mitään. Sen verran oon saanu auttaa, että BNF:stä (British National Formulary, vastaa jossain määrin Suomen Pharmaca Fennicaa) katselen välillä lääkkeitä. Tosin sen verran on ehtiny olemaan tylsääkin aikaa, että oon merkannu BNF:n eri liitteet erivärisillä muistilapuilla niin että ne löytyy nopeesti. Ehdin tehdä saman myös Pauliinan BNF:lle... Ois mulla tekemistäkin, mutta kun moni hommasta vaatis nettiä, ja useimmiten koneet on varattuja tai sitten ollaan lähdössä osastolle 10 minuutin päästä jolloin ei ehdi oikein alottaa mitään, mutta toisaalta aika saattaa venyä puoleen tuntiin jolloin ois ehtiny, mutta aika on menny hukkaan koska on koko ajan ollu valmiina lähtemään osastolle. Kun Lisa lähtee, se ampaisee matkaan ja on pare olla valmiina että pysyy mukana ^^.

Muuten oon miettinyt sitä, että on hassua kun asiat vaan järjestyy. Tai ei se nyt tavallaan oo hassua, mutta tulee hemmoteltu olo. Ja kiitollinen. On täällä Irlannissa ollu vähän vastoin käymisiä ja varmaan valitettavan selkeesti jää mieleen nuo luteet - meitä kiellettiin yöpymästä hostelleista (B&B:t tietysti maksaa vähän enemmän) ja tänään jouduttiin jo toiseen "puhutteluun" :P töiden jälkeen; Varmuuden vuoks meidän halutaan vaihtavan omat vaatteet töihin tultua scrubseihin (noh, ei se mitään, kuulin että ne on sentään todella mukavat... ^^), ja jättävän omat vaatteet tiiviiseen suljettuun pussiin, että sairaala ei kontaminoidu. Samoin ei saada pitää takkeja eikä muita naulakossa, vaan kaikki pitää pitää lokerossa. Tosin sen asian hyvä puoli on, että saatiin vihdoin isompi lokero; nyt mahtuu molempien reput sinne yhtä aikaa. Ehkä asiasta on noussu vähän iso metakka, mutta eipä sille, onhan se talonomistajalle stressaavaa kun tietää kotonaan pesivän verenimijöitä joista voi olla hankala päästä eroon.

Täytyy myöntää, että välillä on ollu pakko miettiä Suomea ja syksyä että jaksaa täällä. Ja viime päivinä on yhä enemmän jotenkin kokenut sitä että on pumpulissa Jumalan kämmenellä. Ihan vain sen takia että on ollut teillä tietymättömillä, ja vaikkei kirjaimellisesti niin sydämessään hitusen tuhlaajatyttönä palaa Isän luo - ja millainen syli siellä onkaan vastassa! Monta kertaa on soinu mielessä se "on Jumala niin suuri, rakkautensa valtava, ja ihminen vain pieni vaeltaja maailman" - haluisin vaan muistaa ne säkeistötkin. Että olin viimeinen joka pääsi ravitsemustieteissä sisään, että olin biotieteissä alimmilla pisteillä. Että mulla on ystäviä jotka hoitaa asioita, että asunto syksylle on löytynyt (vaikkei vielä täysin varma). Että lennot takaisin on varattu, ja että niiden hinta putosi lähes puoleen kun Olli oli niitä varaamassa. Ja Belgiasta tuli viesti meidän entiseltä vaihtarilta - oli meillä sillon kun olin ala-asteella, että ollaan totta kai tervetulleita, ja että yrittää sumplia työt jotenkin niin että ehtii viettää vähän aikaakin.

Harjoittelu puolessa. En tiedä mitä siitä osaisi äkkiseltään sanoa, odotan ehkä vielä sitä parasta osuutta. Tähän mennessä on ollut ehkä vähän liikaa turhaa aikaa tai muuten vaan turhautumista siihen ettei osaa oikein olla hyödyksi eikä farmaseuteila ole oikein aikaa neuvoa. Kyllä ne joskus tehtäviä antavat, mutta eivät sitten jouda kertomaan miten ne tehdään. Harmi.

Se töistä. Muusta ei ole juurikaan tällä hetkellä kerrottavaa, matkustelut on jääneet vähälle kun Pauliina oli viime viikonlopun Suomessa eikä tälle viikonlopulle sen takia tullut suunniteltua mitään eikä varattu hostelleja. Niinpä käydään ehkä katsomassa Tullamoren Heritage center ja ehkä joku linna. Jonakin päivänä saatetaan pyörähtää junalla Athlonessa puolen tunnin päässä. Ensi viikolla päästäänkin sitten scrubseissa onkologian ja hematologian puolta tutkailemaan. Arkea tänne, jaetaan lude-paossa tällä hetkellä huone Pauliinan kanssa, ja kun myrkyttäjä kävi, niin Ellu laittoi lämmöt päälle että sängyt kuivaa yöhön mennessä nukkumakuntoon. Että lämmintä riittää, Pauliina ei voi nukkua ikkuna auki. Heh. Eipähän ainakaan ole kylmä...

Bugs in the bed

Heh, kirjoitan tyopaikan koneelta, ruokataukoa on jaljella viela kahden suomalaisen ruokatauon verran (eli 40 minuuttia); kun muut meni keskustaan juhlimaan sita etta yksi tekninen opiskelija lahtee taalta tanaan, ma paasin kahdessakymmenessa minuutissa takaisin. Ylhaalla (ruokalassa) ei ollut ketaan sen pahemmin kuin alhaallakaan (apteekissa), kaikki muut tais siis menna keskustaan syomaan. Ma meinasinkin paasta taalta halvalla tanaan, kun oli kassalla joku toinen kuin yleensa. Otin perinteisen eli kupillisen kasviskeittoa ja kaks leipaviipaletta - yleensa se maksaa 1,60. Nyt se peri multa kuitenkin vaan 1,30, koska "toinen leipaviipale oli niin pieni" :D. En siita kuitenkaan mitaan hyotyny, kun se anto takas epahuomiossa vaan 40 senttia, eli sen mita tavallisesti... Jatin sanomatta.

Tanaan on ollu ihan mukava paiva. Oon toisiks viimeista viikkoa Lisan, munuaisfarmaseutin kanssa. Yhteensa tata jaksoa on siis 3 vk. Lisa on kiirekiirekiireinen, kunto meinaa nousta sen perassa juostessa. Siihen menee iso osa paivista jos paasen osastoille Lisan mukaan. Jos en paase, istun kliinisten farmaseuttien huoneessa ja teen erinaisia tehtavia. Osastoilla saan sentaan olla jalkeilla, mutta vahan on vielakin hakusessa, etta mita mun siella oikein kuuluis tehda muuta kuin seurata hiljaa perassa ja saada selvaa siita mita keskustellaan. Tanaan paasin eka kertaa osastokierrokselle mukaan, ihan oli mielenkiintoista kun ylilaakari ja muut harveltajat kavivat lapi potilaiden tilannetta, pistettiin laakityksia vahan paremmin kohdalleen. Sita Lisa enimmakseen tekee. Oon oppinu jotain veriarvojen kattomisesta, siita, mika kertoo mitakin ja miten siihen reagoidaan. Muistikirjaa ois kylla pitany alusta asti tayttaa enemman. Valilla ois hyva olla kliininen sanakirja mukana, vahan meinaa menna ohi mista puhutaan. Lisa onneks selittaa asiat oikein kansantajuisesti. Niin se tekee potilaillekin, jos laakarit on puhuneet vahan epaselvasti.

Tanaan on vahan ikava. Johtuu ehka siitakin, etta Pauliina lahti tiistaina toista Suomeen, ja Elaine lahti myohaan tiistai-iltana kotiinsa eli vanhempien luo. En tieda oonko viela ehtiny mainita etta taalla ihmiset elaa vanhempiensa luona usein vanhemmaks, tosin monilla taitaa olla toiden takia toinen asunto, mutta vanhempien luona on kuitenkin se oikee koti. Molemmat, Pauliina ja Ellu tulee vasta maanantai-iltana, joten toiden ohella ei oo hirveesti ihmiskohtakteja tarjolla. Vaikka on ihan mukava olla yksinaankin. Ainoo mista en tykkaa, on se, etten oo varma onko ottiaiset viela kuolleet. Oon nukkunu nyt kaks yota omassa sangyssa, ja lisaa puremia ei oo tullut. Juttuhan menee niin, etta kun Olli ja Aleksi oli taalla ennen meita, niin Ollilla oli jonkinlaisia paukamia tai nappyloita tjtn. Samaiseen huoneeseen muutti Ollin lahdettya Pauliina, jolle alkoi sit myos ilmestya paukamia. En tieda miten kauan se niita sieti; meille vakuuteltiin kovasti (laakarista lahtien) etta kyseessa on allergia jollekin pesu- tai ruoka-aineelle tai vedelle.

Kun Pauliinan kaverit sitten tuli Suomesta ja mina siirryin pienempaan huoneeseen etta saavat nukkua samassa huoneessa, syyllinen loytyi. Menin nukkumaan 12 ja herasin 10 vaille 2 siihen etta jokin kutitti, huitaisin kadella ja iholla tuntui olevan jotain. Sytytin yolampun ja saikahdin pahan kerran kun tyynylla ja peitolla ja lakanalla vilisti parin millin mittaisia otokoita. Kimposin ylos sangysta ja ravistelin itseni puhtaaksi, ennen kuin aloin tappaa otiaisia. Pauliina oli nahnyt samanlaisia pari kappaletta joskus aiemmin, mutta ei oltu vedetty siita sen kummempia johtopaatoksia. Kun osa otiaisista jatti ison verilantin ja osa ei, paatin jattaa peiton ja tyynyn niiden seuraksi ja vietin loppuyon alakerrassa olohuoneen sohvalla viltin alla. Ei tosin ihan heti nukuttanut, sen verran oli mieli ehtinyt jarkkya moisesta heraamisesta, joten paadyin etsimaan netista satinkutiaisten nimea ja karkoituskeinoa. Aamulla herailin kun Ellu kysyi miksi nukuin sohvalla. Tasta seurasi parin paivan jarkytys ja stressi ja soittelu ja muu. Lopputuloksena saatiin seuraavana paivana terminaattori valkoisessa harsopuvussa ruiskuttamaan koko talo jollain minka piti tappaa luteet. Pakko sanoa, etta sai luteiksi tunnistaminen sina mulle jarkyttavana yona sai mussa vahan hymya aikaan, kun muistin ukin toivottavan hyvan yon toivotuksena etta "lutteet syokoot luita myote". Eivat onneksi ehtineet.
(Nappasin kuvan yhdestä ryökäleestä joka lymysi patjan alla - mun verta mokoma oli syönyt!)

Noh, nyt ma olen sitten pari paivaa yksinaan saanut elaa mustien jatesakkien keskella, joihin kaikki pesukoneessa ja kuivausrummussa streriloidut tekstiilit on pakattu. Taa koko prosessi ja sen miettiminen onko sanky varmasti puhdas uskaltaako siina nukkua onko sohvassa viela jotain mita jos ma istun silla ja sitten ne taas leviaa sita kautta kaikkialle... Osaltaan varmaan vaikuttanut siihen etta on ikava Suomeen. Vaikka voihan niita otiaisia olla siella ihan yhta hyvin, ei tuo luteiden talon valloitus likaisuudesta johdu (ja sita paitsi niita pitais periaatteessa olla vaan siina pienessa huoneessa). Karkottaja epaili, etta ensimmainen yksilo on pudonnut hostellin sangysta laukkuun jota on pidetty sangyn alla, ja kulkeutunut siten taloon. Vaikka alkaa kylla vasyttaa jo niiden ajattelu. Toivoa sopii etta muutaman paivan paasta selviaa miten on kayny. En kylla tieda kuka sen sangyn nukkumakelpoisuuden aikoo testata, mina ja Pauliina ollaan luultavasti saatu ihan kylliksemme kutisevista puremista joihin mikaan ei tunnu tepsivan. Ja se, mita tasta koko hassakasta seuras, oli epasuora, painokas pyynto olla enaa kayttamatta hostelleja, joten matkailu tasta eteen pain saattaa sitten maksaa hitusen enemman - tosin olla myos laadukkaampaa huolimatta siita haluttiinko sita vai ei.

Huh, nain saatiin tapettua neljakymmenta minuuttia tyhjassa apteekissa, nyt alkaa ihmiset keraytya ja kyselee etta joko on paasty eroon bugseista (otokoista). Ah ihana small talk etta emme unohtaisi asioista joista voi valittaa :D Ihana, ihana perjantai. Tanaan on viela ehka vapaailta, riippuu siita miten vasynyt olen. Meinasin lahtea Belfastiin, mutta se taitaa tippua mun Irlannin matkasuunnitelmalistalta, huomenna pitanee opiskella viela ne viimeiset inhottavat jamajutut joita ei huvita tehda ei ollenkaan. Mut kaiken tan keskella mieli on ihan hyva, ja sit pitaa jatkaa toita.

Bloginpitäjän kommentti

Voipi olla että tekstejä on mielenkiintoisempi lukea muutaman päivän päästä, kunhan lisäilen jokusen kuvan... :) Nyt on vielä sen verran väsy kaikista matkoista ja menoista ja muista että notta pitää saada unta palloon ja hoitaa kiireellisempiä asioita pois alta.

Cork Weekend

Kirjoitettavaa olisi töistä ja kaikenmoisista kulttuurijutuista, mutta taidan pitäytyä vieläkin viikonloppureissuissa, kun on ihan riittävästi kerrottavaa näissäkin. Tänä viikonloppuna kohteena oli Cork etelän suunnassa, ja jälleen oli pyydetty perjantai vapaaksi reissua varten. Hyödynnettiin hyvin kaikki kolme päivää, perjantaina lähdettiin aamulla seitsemän junaan, ja kymmenen aikaan oltiin Corkissa. Pauliinan ystävien, Mariannen ja Mervin oli määrä tulla samaan aikaan Dublinista seuraksi, mutta koska tytöille oli paljastunut asemalla, että lippujen hinta oli tiskiltä ostettuna reilun kolme kertaa kalliimpi, he päättivät ottaa seuraavan junan johon varasivat liput netitse. Käveltiin Pauliinan kanssa auringon paisteessa Sheyla’s hostelliin vähän matkan päähän. Siellä paljastui, että huoneen sai vasta kolmelta iltapäivällä (!), joten vietiin tavarat säilöhuoneeseen ja mentiin tyttöjä odotellessa istumaan portaille aurinkoon.

Tyttöjen tuotua omat tavaransa lähdettiin kiertelemään kaupungille, käytiin pyörähtämässä yhdessä kirkossa, minkä jälkeen etsiydyttiin tkmaxiin (jota pojat olivat mulle mainostaneet) etsimään mulle takkia Suomeen jääneen tilalle. Ei sieltä tietenkään takkia löytynyt vaan varvassandaalit, mutta nekin on ihan kätevät reiliä varten – ainakin toivon niin. Ennen hostellille syömään menoa tutustuttiin vielä kauppahalliin, josta mukaan tarttui savuista Gubbee-juustoa sekä mozarella- ja kikhernesalaattia. Maukkaita olivat tuorepastan ja salaatin kanssa. Ruoan jälkeen meni useampi hetki laiskotellessa, kun oltiin kaikki enemmän tai vähemmän väsyneitä aikaisesta heräämisestä (05:30 omalla kohdallani).

(Kuvassa petoja kauppahallista. Ravut vaelteli verkalleen tiskillä kalojen päällä.)

Aikanaan jaksettiin lähteä kävelemään kaupungin toiselle laidalle yliopistoa tutkailemaan, kun sitä meille oli kehuttu. Hiukkasen tuli kierrettyä kun hostellin kartta ei yltänyt riittävän pitkälle, mutta osuipahan matkan varrelle kaikenmoista muuta mukavaa nähtävää. Kampusalue itse oli nätti, kuinkas muuten; kuvia räpsittiin ja ihailtiin ja rentouduttiin. Piti käydä taimmaisella laidalla farmasian laitoksen olemassa olo toteamassa – ihailuksi sitä ei suorastaan voinut kutsua. Sitten huomattiin että aurinko on laskemassa ja mähän olisin tietenkin tahtonut päästä sillalle ottamaan tylsiä auringonlaskukuvia kun aurinko laski kaupungin vastakkaisen rinteen taa, mutta oltiin sen verran hukassa ettei ripeällä kävelyllä löydetty siltaa riittävän ajoissa, ja käännyttiin takaisin tutkailemaan yliopiston puutarhaa. Olihan se ihan jees, mutta oltiin jo kävelystä sen verran väsyneitä, ettei jaksettu innostua, ja aika pian suunnattiin takaisin keskustaan.

En muista kenen menojalkaa siinä vaiheessa vielä vipatti, mutta koitettiin etsiä peri-irlantilaista musiikkia. Oltiin kuitenkin sen verran myöhässä, että joka paikka oli täynnä, jossain oli musiikki liian kovalla (eikä se ollut mitenkään erikoisen irlantilaisen kuuloista), ja vähitellen laantui into ja peti kutsui. Pauliinalla kuitenkin menojalka vipatti sen verran, että käytiin testaamassa Old Oak (vanha tammi) ennen nukkumaan menoa. Ihan jees, ei huono... arvostelkoon joku joka paremmin pubit taitaa.

Hostellista oli tähän mennessä ehtinyt muodostua jo melko lailla lopullinen kuva: henkilökunnan palvelutaso heikkeni joka kerralla, eikä sen takia vetänyt vertoja Galwayn Claddaghille. Claddagh vei pointsit myös keittiön viihtyisyydessä ja oli seiniltään ja oviltaan hauskempi maalausten takia. Sheyla’s taas oli huomattavasti uudemman oloinen, saatiin kuuden hengen huone vaikka oltiin varattu vain neljälle, ja varaukseen kuului myös oma siisti ja kaikin puoli kelpo vessa/suihkukoppi. Sängyt natisivat jos niillä pyöri enemmälti, mutta ah ihanan lämmin oli kömpiä peiton alle perjantai-illan hytinästä, keho tuntui alkavan lämmetä sekunneissa. Hostellin (2 €/henkilö) sauna jäi testaamatta, ensin seuran puutteessa ja myöhemmin koska respassa ei saanut palvelua vaikka rämpytin kelloa viitisen minuuttia.

Lauantaille oltiin suunniteltu reissu Cobhin kalastajakylään Corkista vähän matkaa kaakkoon. Pakko mainita, että kun odottelin tyttöjä ulkona portailla, niin Etelä-Afrikkalainen mies kysyi oonko Amerikkalainen. Noin ulkonäön puolesta kaiketi, koska en ollu siihen mennessä tainnut muuta kuin vastata tervehdykseen. Mutta junamatkaan; reilun parinkymmenen minuutin matkasta puolet katseltiin laskuveden paljastamaa merenpohjaa. Kuva jäi ottamatta, mutta hauskalta näytti. Cobh on pienoinen paikka, liikennettä oli vähänlaisesti varsinkin kun suunnattiin keskustasta poispäin. Tupsahdettiin kirjakauppaan josta mukaan ei kyllä tarttunut kirjoja, vaan kaksi irlantilais-cd:tä, toinen gospelia ja toinen pubimusiikkia. Jatkettiin matkaa näköalapaikan kautta kaupungin ympäri Bible Gardeniin; mukavan rauhallinen ja vihreä pieni paikka pullollaan kukkia.

Seuraavaksi käytiin ihastelemassa kaupungin ylle kohoavaa mahtaisaa katedraalia, joka soittaa sunnuntaina 51 kellolla melodioita. Sunnuntaina olisi ollut muutakin mielenkiintoista, mutta aina ei voi voittaa. Kirkon ihastelu alkaa tunnetusti hiukomaan, ja suunnattiin seuraavaksi syömään ravintolaan jonka nimeä en muista, mutta ihan siinä juna-aseman lähellä. Otin tylsästi pastaa vaikka tarjolla olisi ollut muutama kalavaihtoehtokin, mutta tuli kupu täyteen ja onnellisena ja kiireisinä jatkettiin ostamaan matkamuistoja aseman vierestä. Harkitsin Pyhän Kolminaisuuden korvakoruja, mutten puolessa minuutissa halunnut tehdä päätöstä kun en ole varma onko reiätkään enää auki. Niin ne jää kaikenlaiset matkamuistot ostamatta...

Corkissa suunnattiin jälkiruoalle Butlerin suklaakauppaan jonka perään ollaan jo muutaman kerran ehditty kuolaamaan. Ja voi nam! että oli herkullista, ja kyllä imeläkiintiö oli hyvin lähellä täyttymistään (positiivinen asia). Seuraavaksi oli testausvuorossa Hi-B, maailmankuulu olohuoneen kokoinen pubi huomaamattoman oven ja yksien portaiden takana – huomattiin lauantaina vahingossa mutta käännyttiin ovelta kun istumapaikkoja ei ollut jäljellä ja jalat olivat turistikuoliossa. Lauantaina kuuden jälkeen paikka oli kuitenkin jopa liian hiljainen; tilattiin kaksi viskiä testauksen vuoksi, itselleni ei yllättäen maistunut kumpikaan.

Olohuonetunnelma sen sijaan oli oikein viihtyisä, miten lie siinä jutustellessa aikaa kului puolisentoista tuntia ennen kuin suunnattiin hostellille. Olin etukäteen päättänyt jäädä illaksi kotiin kun tytöt tulivat välillä hostellille laittautumaan, mutta yllättäen sade saapui Corkiin yhtä matkaa meidän Cobhista tullessa, ja se kai sai tytötkin jäämään hostellille. Nukkumaan menoa se ei silti juuri aikaistanut. Tytöillä ilta meni leffan katselussa hostellin Cinema-room:issa, minä kulutin aikaani Lobbyssä netin ääressä.

Sunnuntaina jättäydyin tyttöjen Blarney stone –kiven suutelusuunnitelmista, ja suuntasin puoli yhdeksitoista baptistikirkolle, jonka olin löytänyt edellisenä iltana googlehaulla. Tai luulin suuntaavani, mutta ulkona oli oven päällä kyltti jossa luki ”Cork Community church”. Seurasin sisään astuvaa miestä ja toisessa kerroksessa astuin violetin sävyiseen tilaan. Etsin merkkiä siitä mihin olin tullut, baptistikirkkoa tai muutakaan nimeä ei näyttänyt lukevan missään. Oven viereisessä loosissa oleva mies kysyi jutteli ystävällisesti kanssani ja kertoi että paikka oli pentagostal church – eli helluntaiseurakunta(!).

Olin vain jonkin verran ajoissa, kun oli tarkoituksena mennä baptisteille puoli tuntia ennen tilaisuutta alkavaan rukousjuttuun. Mutta eipä haitannut ollenkaan, ihmiset valuivat paikalle epätasaisen hitaasti, ja moni tuli juttelemaan. Pienen paikan etu – seurakuntaan kuuluu vain 18–25 jäsentä – että kaikki tunnistivat minut vieraaksi, ja tulivat kohteliaan uteliaasti tiedustelemaan kuka olen, mitä teen, missä majailen, mitä pidän Corkista ja niin edelleen. Tuli kotoisa ja oikein tervetullut olo (kun taustalla vielä soi melkein tutun kuuloinen ylistysbiisi), ja muutaman lauseen juttelun jälkeen paikan ainoa selvästi nuori (pari vuotta vanhempi) tyttö kysyi haluaisinko lähteä tilaisuuden jälkeen grillaamaan.

Tilaisuus muistutti yllättävän paljon suomalaista vastaavaa – alussa rukoiltiin (ihmiset puhuvat täälläkin kielillä ja rukous oli sorinaa), sitten ylistettiin. Ylistys oli yllättäen enemmän nuorekkaan kuin vanhan kuuloista – huolimatta siitä, että keski-ikä lähenteli luultavasti viittäkymmentä. Lisäksi vanhemmat yhdessä nuorten kanssa nousivat ylös ja ylistivät ihan toden teolla. Sitten tuli pari lyhyttä, about viiden minuutin puheenvuoroa, joita seurasi liekitetty hymyilevän evankelistanaisen puhe. Loppuun ei taittu edes rukoilla, mutta puheiden välissä oli puolittaista rukousta jos puhujalle juolahti mieleen. Tykkäsin kyllä oikein paljon, tällasta vaan lisää meillekin, että ihmiset voi olla vapaita. Ennen tilaisuutta ja tilaisuuden jälkeen sivussa oli teetä ja kakkua, ja sinne mut ohjattiin. Lisäksi saan ehkä toivottavasti ensi viikolla tiedon jostain vähän vastaavasta kristillisestä pikkuyhteisöstä Tullamoressa :).

Kirkosta lähdettiin sitten köröttämään toiselle puolelle Corkia. Käytiin ensin poimimassa kyytiin joku L:llä alkava tyttö, jonka nimen kuulin lähes loppuun asti Maureenaksi. Eli jotain sinne päin ällällä. Sitten näin vahingossa kaupunkilähiötä tai puiston lähiympäristöä kun yritettiin löytää parkkipaikkaa; puistossa oli käynnissä lasten tapahtuma, musiikkia, kasvomaalausta, ruokakojuja, tietysti leikkipuisto ja sadetta. Ihmisiä oli hurjasti, ja lapset oli söpssöpssöpöjä ^^ Teki mieli ottaa kuvia enemmänkin, mutta jäi. Ei viihdytty puistossa sateen takia kovin kauaa, vaan lähdettiin vähän matkan päähän grillibailuihin.


Kyseessä oli siis uskovien nuorten porukka eri kirkoista ja seurakunnista ympäri kaupunkia. Koti jossa oltiin oli mukavan pieni keittiön, olohuoneen ja makuuhuoneen yhdistelmä sateisella puutarhalla höystettynä. Aina kun ropsahti vettä niskaan, keittiö oli seitsemän minuuttia tupaten täynnä. Tunnelma oli siis keittiön nurkassa roskiksen ja jääkaapin välissä erittäin hyvä :D Kuvia olisi tehnyt mieli ottaa edes niistä muutamista ihmisistä ketä tapasin, mutta kun ei tuntenut sen paremmin niin en kehdannut kysyä. Hyvä tunnelma oli, ja musiikkia oli laidasta laitaan, reggae ja ne biisit joista mulle tulee mieleen musta-valkoelokuvat oli mun suosiossa.

Harvan kanssa juttelin, piskuiseen asuntoon mahtui ehkä kolmisenkymmentä ihmistä (eikä makuuhuonetta pahemmin edes käytetty), mutta ne muutamat jotka tulivat juttelemaan, saivat olon tuntumaan erityisen mukavalta. Norjalainen hauska opiskelija-nuori-mies jutusteli niitä näitä ja kysyi osaanko ruotsia, mutten koettanut puhua ja sanoin pärjääväni paremmin englannilla. Se L:llä alkanut Rachelin kaveri huolehti siitä että mulla on mukavaa eikä koskaan antanut mun olla kovin kauaa yksinään vaikka juttelikin muiden kanssa silloin jos satuin olemaan piirissä. Hauskin tuttavuus oli silti irlantilainen nuori mies, jonka nimi oli kaiketi isokokoinen Joe – tuli mieleen ihan joku perinteinen irlantilainen sarja sen puhetyylistä, ja se kysyi multa selvää saanko sen puheesta, kun Rachel on irlantilainen ja on valittanut ettei saa :D

Joe kertoi mulle unelmansa joka liittyi osittain mahdollisesti Suomeen, ja kysyi voiko Suomessa kalastaa tai metsästää ilman erityisiä lupia jos käy siellä vaan viikon lomalla (tää ei ollut se unelma). En osannut oikein vastata. Joe nauroi paljon, puhui kovalla (mutta ei ärsyttävän kovalla) äänellä ja jutusteli. Vaikka iltaan mahtui toki niitä hetkiä, jolloin katseli orpona ympärilleen eikä tiennyt ketä olisi kehdannut häiritä, niin kaiken kaikkiaan oli oikein mukava päästä irlantilaisiin barbeque-juhliin. Sitä paitsi syötävänä oli kahta etelä-afrikkalaista salaattia (erikoisemmassa oli keitettyä kananmunaa, banaaniviipaleita, pinaattia ja maapähkinöitä), mustikoita, itse tehtyjä chipsejä, pinaatinlehtiä ja muita salaatteja, ja tietysti jäätelöä.

Olin laittanut Pauliinalle aiemmin viestiä ja kysynyt lähdetäänkö 15.30 vai 18.30 junalla. Pauliina vastasi että myöhemmällä, ja niin ajattelin että menen hostellille viiden jälkeen että ehdin vielä katsella hostelleja ensiviikonlopuksi. Rachel kävi ystävällisesti heittämässä mut takaisin toiselle puolelle kaupunkia. Hostellilla hain tavarat säilöhuoneesta (johon jätettiin ne aamulla lähtiessä, kun check out on puol 11), ja konetta käynnistäessä aloin kirjoittamaan viestiä Pauliinalle että nyt oisin hostellilla missäs te. Samalla hetkellä tuli viesti Merviltä; ”Ollaan C-vaunussa” – ei siinä muuta kuin äkkiä soittamaan Pauliinalle että aijaa juna lähteekin 17.30. Hostellille kävelyssä kesti ehkä vartti tai hiukan vajaa, ja kello näytti 17:19 kun soitin.

Eipä siinä, koneen ängin reppuun ja lähdin vetämään aikamoista spurttia asemalle reppu selässä hölskyen, ja kyllä huomasi että kuntoilu on jäänyt vähälle kun puolessa matkassa olivat sekä jalat että kädet hapoilla ja voimattomat. Mutta oi sitä adrenaliinin määrää paniikkitilanteessa – miten sitä voikin pakottaa itsensä juoksemaan silloin kun ei jaksa! Juoksin asemalle saakka ja äkkäsin molemmat oikoreitit kävelijöille. Konduktööri ei vaikuttanut lainkaan kiireiseltä, kysyi kaikessa rauhassa lipun ja opiskelijakortinkin, ennen kuin pääsin jatkamaan junaan. Onneksi juna oli ihan portin vieressä, hyppäsin ensimmäisen vaunun ovesta sisään ja jalat täristen kävelin kaksi vaunua taakse päin. Lysähdin kasaan ja tuumasin että kyllä sitä pitää järjettömistä asioista hakea jännitystä elämään. Olisi kai se Elaine tullut hätätapauksessa hakemaan, ja olisin varmasti päässyt Rachelin tai jonkun seurakuntalaisen luo yöksi, että ei hätä pahan näköinen ollut, mutta paniikki mikä paniikki.

Loppumatkasta ei ole valtaisasti kerrottavaa, ei kaduttanut yhtään että lähdin yksin kun tytöt olivat vielä hypänneet vahingossa turistibussiin joka kierteli ympäri kaupunkia nähtävyyksiä näyttämässä. Ei se varmaan ihan huono vaihtoehto ole, mutta nautin kyllä enemmän päivästä sellaisena kuin se oli – vaikka tulikin kiire junaan. Vaikka takki jäi Suomi-reissulla Suomeen, pärjäsin viikonlopun hyvällä kerrospukeutumisella: Alla oli toppi, välissä ohut kesäpaita, ja päällimmäisenä tarvittaessa pooloneule, ja sen verran keinokuitua että pysyi lämmin sisällä. Tytöt osoittautuivat mukaviksi persooniksi, ja aika kului hyvin. Art-gallery jäi näkemättä, olisi ollut ilmainen mutta oltiin menossa hostellille syömään kun satuttiin kävelemään ohi (kysyttiin museomyymälän mieheltä että onko ilmainen ja kun kuultiin että on, käännyttiin pois :D), ja se oli taas yllättäen sunnuntaina kiinni. Corkin suhteen valitan lyhyestä ajasta eniten sen takia, että olisi mukava nähdä kristilliset seurakunnat ympäri kaupunkia, pienimmästä suurimpaan. Lisäksi sauna olis ollu jees, mutta turha harmitella, syksyllä sitten tunkee jokaisen saunallisen tutun luo iltaa viettämään.

Kello näyttää viittä vaille 12, menen pesemään hampaat enkä tiedä miten jaksan ensi viikon töissä näillä unilla. Lisäksi kauhistelen sitä että merkinnät pitenevät kerta kerralta, eikä näissä ole vieläkään valokuvia :D Lupaan tästä lähtien, että jos tulee näin pitkä merkintä, jaan sen kahteen osaan. ...Tai sitten voisi vaan opetella kirjottamaan vähän vähemmän tarkasti.

Suomi-viikonloppu ja ympäriltä pyöreästi

25.5. – 1.6.

Galwaysta tultiin sunnuntai-iltana, maanantai käytiin töissä ja pääsin tekemään medicine-infoa, joskaan musta ei ollut mitään hyötyä. Sain tehtäväks ettiä vastauksen kysymykseen kuinka pitkään tiettyä B-vitamiinivalmistetta voi käyttää purkin avaamisen jälkeen, mutta tiedonhaku jäi vähän hämäräksi, ja lopulta totesin että en ossoo ja Ossi lupasi lähettää valmistajalle kyselyn sähköpostilla. Tiistai oli loistava päivä: aamulla pakkasin kamat Suomeen, yhdeksäksi pääsin Elainen kyydillä töihin, meds-infon kysymys oli systemaattista hakua vaativa (”mitkä antibioottijauheet pitää liuottaa veteen ja mitkä voi liuottaa myös suolaliuokseen?”) ja sain vietettyä sen parissa koko päivän. Kymmeneltä pääsin jo kahvitauolle, jossa sain maailman parhaan suklaamuffinssin (tai ainakin tähän mennessä parhaan), joka oli ihan mahdottoman hyvää kahvin kanssa. Lisäksi tauolle mahtui paljon naurua. Puoli yhdeltä oli henkilökunnan tapaamisen aika, ja kun koko puoli tuntia hurahti siihen, päästiin suoraan jatkamaan ruokatauolle Elainen luo. Tauko tosin oli kiireinen, enkä ehtinyt enää juosta yläkertaan tarkistamaan oliko kaikki mukana.

Ruoan jälkeen oli vielä tekemistä töissä, ja loppujen lopuksi tuli kiire lähteä Ossin mukaan, joka lähtee töistä junaan neljän jälkeen. Junassa aloitin vihdoin pääsykokeeseen luvun vanhoilla tenteillä, vaikka kemiaa olikin hankala laskea kännykän laskimella. Ossi ihmetteli että vieläkö luen, enkä kehdannut sanoa sille että vasta aloitin :D Pitäisi varmaan joskus osata stressata asioista. Ossilla sain Nam!-maukkaan päivällisen – jääkaapissa sattui olemaan tofua, kun paljastui että olen kasvissyöjä, ja sain oman ruoan. Tunti illasta kului tuhratessa tekniikan kanssa: Ryanairin boarding-pass piti tulostaa siltä koneelta jolla online-check in on tehty, ja hupsis kun ei meinannut onnistua tulostaminen vaikka kokeiltiin mitä! Onneksi Ossi on kaiketi puuhaillut koneiden kanssa jonkin verran, ja ongelmasta selvittiin vaikka menetettiinkin se tunti, joka oli tarkoitus säästää online-check in:nillä. Vaalityöstä väsynyt Ossi paineli tämän jälkeen pehkuihin ja mun oli tarkoitus, mutta hupsis kun kävi niin että jäin vielä Joannan (äh kun en muista nimeä varmaksi :D) kanssa olohuoneeseen juttelemaan, enkä muista kuinka kauan meillä loppujen lopuksi meni; niin taisin laskea että viisi tuntia jäi aikaa heräämiseen.

Kello alkoi nauraa kujertaa 20 vaille 5, ja pehnakas kun en meinannut herätä. Suihku ja lähtö, ei aamuun paljon muuta mahtunut. Kentällä kaikki meni hyvin, törmäsin suomalaistyttöön jonka kanssa jutusteltiin kotikentälle asti. Ja sattuipa sellainen tapaus, että tyttö oli ostanut tax freestä pullon, joka ei mahtunut reppuun, ja lentoemäntä oli tiukkana siitä, että vain yksi pussi per potilas. Ja ihme ja kumma, edellä kulkeva suomalainen pariskunta suostui ottamaan pullon hetken taivuttelun jälkeen laukkuunsa – ihme ja ihme ja ihme, täytyy myöntää että ventovieraalta.. en tiedä. En tiedä olisinko ottanut. Mutta itsellekin tuli hyvä mieli siitä, että joku auttoi toista. Mukava tulla koto-Suomeen. Lento lähti aamulla 7 Irlannin aikaa (Suomessa 9) ja oli perillä Suomen aikaa 12 – lähdettiin myöhässä mutta tultiin etuajassa. Ryanairin bussi (6 €, jos jota kuta kiinnostaa hinnat käytännön kannalta niin koitan niitä tänne joskus lätkiä kun muistan) vei suoraan Tampereen juna-asemalle, josta lähdin jatkamaan Kuopioon 14:05. Matkan mukavat suomalaisjuttukaverit: lennolla ollut matkailua opiskeleva tyttö, Ryanairin bussissa vieressä istunut yli 30 ystävätärkaksikko joista toinen oli kovasti mukavan höpötteleväinen ja toinen myös mukava, VR:n bussissa viereen istahtanut venäläinen silmälääkäri joka oli menossa Kuopioon jonkin tutkimuksen merkeissä, ja Jyväskylän asemalta juttukaveriksi löytynyt lääkikseen hakeva tyttö, joka opetti mulle elektronien määrän laskemisen orbitaalien perusteella, se jäi nimittäin lukiossa väliin :D

Asemalla tuli Aleksi vastaan, Olli oli jäänyt pizzeriaan ottamaan vastaan tilausta – hyvänen aika ne oli tilanneet mulle ruoaksi pizzan! Olipa mukava nähdä tuttuja pitkästä aikaa. Siinähän se ilta meni jutustaessa ja Scrubsin kattomisessa, vaikka vielä muutaman hetken pääsykokeelle uhrasinkin. Aamulla sitten tallusteltiin hyvässä auringon paisteessa yliopistolle, minä ravitsemustieteiden ja pojat proviisorien pääsykokeeseen. Äkkiä hurahti päivä kokeen parissa, muutamaa tuttua nähtiin ja oli kotoisa olla yliopistolla taas. Ei se koe kovin hääppöisesti mennyt, mutta kävinpähän tekemässä ja takana on, taisi olla sen verran vähän stressiä ettei jäänyt edes pettynyt olo. Tentin jälkeen ei pitkään joutanut laiskottelemaan, kun lähdettiin pyörähtämään kaupungilla ennen kuin menin nuorteniltaan. Huippu oli käydä Eelimilläkin pitkästä aikaa, ja jännä on se miten muutamankin ihmisen tervehdys piristää valtavasti ja saa tuntemaan olon tervetulleeks. Eipä torstaihin sitten oikein muuta mahtunukaan.

Perjantai meni nopsaan, lähinnä pyörittiin vähän kaupungilla, käytiin verta luovuttamassa (tai minä kävin; Olli, Annina ja Aleksi joutuivat odottelemaan kun olivat erinäisistä syistä luovutuskelvottomia. Mitähän muuta, ruokaa käytiin välillä laittelemassa ja juustoja ostamassa kauppahallista, kun päätettiin pitää lauantaina juusto-viini-ilta. Lopuks käytiin terassilla suunnittelemassa vähän loppukesän reilimatkaa. Jää näemmä vaan kaikkein olennaisimmat asiat mieleen... Lauantai ole upea päivä, mukavan kiireetön ja vapaa. Heräiltiin aamulla kuumuuteen kuten edellisinäkin aamuina – kun aurinko paistaa ikkunasta sisään (verhot koittaa vähän ehkäistä) ja kolme ihmistä nukkuu samassa huoneessa, niin ei tule kylmä ei. Olli valmistautui jo melko aikaisin lähtemään lakkiaisiin. Mullekin olis ollu serkun lakkiaiset tarjolla Porissa, mutta olin päättänyt jo alun perin jättää välistä, kun tuppaa väsyttämään tuo ylenmääräinen matkustelu. Niinpä me Aleksin kanssa kaksin jäätyä otettiin ratiohärveli käteen ja suunnattiin Valkeiselle aurinkoa ottamaan. Annina liittyi jossain vaiheessa seuraan, käytiin laittamassa ruokaa ja tultiin takaisin heittelemään vähän frisbeetä. Melkein sai yliannostuksen kesäistä oloa, ja lämmintä riitti. Kun väsyttiin kuumuuteen ja ryyppäämään tulevaan nuorisoon, suunnattiin takaisin Ollin asunnolle juttelemaan henkeviä ja mutustamaan paria kovaa ja yhtä homejuustoa valkkarin kanssa (itsellä jäi tosin viini välistä, en oo vieläkään erityisen kiintyny niihin). Hyviä oli. Olli ehti liittyä seuraan valitettavasti kovin myöhään, mutta kaiketi päivä oli ollut ihan mukava, ja olihan se saanut syödä sellaisia herkkuja mistä me jäätiin paitsi.

Sunnuntai kului taas melkein kokonaan matkustamiseen: Olli saattoi asemalle 11:28 lähtevään junaan, joka pudotti Aleksin Hankasalmelle ja mut Jyväskylään. Jyväskylään oltiin sovittu treffit isinäitinvirpinkirsin kanssa, ja siellä huomas että aika on menny valtavan nopeesti, kun ei sitä oo ennättäny varsinaisesti kaipaamaankaan. Jännä, kun keväällä kolme kuukautta tuntui niin hurjan pitkälle ajalle, ja nyt tuntuu että jos tätä vauhtia mennään niin tämähän loppuu jo ihan kohta. Mutta mukava oli nähdä. Rossossa käytiin syömässä eturuoka, ja suorastaan kuuman sään kunniaks jatketiin jälkkäripehmiksillä. Kolmen tunnin pysähdyksen jälkeen piti jo taas jatkaa matkaa. Tampereen juna-asemalla ehdin odotella sen aikaa että soitin vielä pari puhelua kun kerran on halpaa (Irlannissa soitteluun verrattuna) käyttää puhelinta, ja lisäks ostin pari levyä Fazeria. Jossain vaiheessa serkkupoika haki vaimonsa kanssa, mutta sen sijaan että oisivat vieneet mut suoraan lentokentälle, sainkin vielä käydä Pyynikillä tornista katselemassa kaupungin yli ja lisäks kiepautettiin keskustassa kattomassa nättiä kivikirkkoa.

Hyvissä ajoin mut sitten heitettiin lentokentälle. Autossa tajusin että takki oli jääny Kuopioon, kun sää oli ollu niin kuuma aamulla. Menin kuitenkin ensin turva- ja passintarkastusten läpi, ja kun hyvästi jäi odottelutilassa aikaa niin ajattelin soittaa Ollille ja ilmottaa takista. Mutta kappas sitten kun kännykkää aloin kaivella, niin eihän sitä mistään löytynykään. Hetken penkomisen jälkeen uskaltauduin kysymään lähellä istuvalta tytöltä puhelinta lainaan, ja soitin itelleni todetakseni, että puhelimella oli muita suunnitelmia kuin Irlantiin lähtö. Ei siinä hätää ehtiny tulla, kukkaro oli mukana ja rahalla selviää aika pitkälle, ja ihmiset on keskimäärin oikein avuliaita. Samainen tyttö lainas puhelintaan vielä että voisin soittaa vanhemmille tai siskoille tai jollekin, mutta enhän minä onneton muistanu kenenkään numeroa ulkoo! :D Tai yhden muistin, mutta sekin oli väärä. Numeropalvelun kautta sain vihdoin numeron siskolle, jolta olin saanu serkun numeron; tarkoituksena oli soittaa serkulle että puhelin on varmaankin heidän auton takapenkille pudonnut taskusta tai laukusta. Noh, siinä sitten pirauttelin hetken verran, kunnes joku vastasi ”Piia Minnan puhelimessa” ja mitä ihmettä :D Puhelin on joskus avattu siskon nimissä niin että sisko on käyttäjä ja minä maksaja, miten lie päässy niin käymään. Noh, toivat mulle sitten puhelimen, kun sain selvitettyä tieni passintarkastuksen ja turvatarkastuksen läpi takaisin alkuun. Tulipahan juteltua useamman ihmisen kanssa kuin ois muussa tapauksessa tullu. Ja hyvä että unohtui takki, muuten ois unohtunu puhelinkin...

Ei sen enempää seikkailuja tällä erää, löysin bussin keskustaan ja mut löydettiin elokuvateatterin edestä, jonka nimee en osannu kuulla oikein. Maanantai oli bank holiday eli vapaa päivä, ja sain nukkua kaikessa rauhassa (ainakin melkein) kun ei sitä tullut ihan heti mentyä nukkumaan kun Ossin ja Joannan luo pääsi. Mutta hupsis kun aamulla yhdentoista aikaan Pauliina jo soitteli että ”täällä sitä ollaan Dublinissa, jokos lähdetään kaupungille”, ja minä raukka olin vasta herännyt. Niin kävi, että Pauliina sai siitä päivästä ehkä enemmän irti kun lähti suoraan kaupungille, minä kävin kaikessa rauhassa suihkussa ja juttelin muutaman tunnin Joannan kanssa aamupalapöydässä. Kerta kaikkisen mukavia ihmisiä! Aikanaan kävin pyörähtämässä sen verran että Penneyssä käytiin (ei löytynyt mitään merkittävää), ja muutaman syömäkojun tarjontaa kokeiltiin. Pauliina tuli illaksi takaisin Tullamoreen, mutta mä jäin laiskuuttani vielä toiseksi yöksi Ossille. Tiistaiaamuna tultiin junalla Tullamoreen ja mietin asemalta töihin kävellessä, että yllättävän pitkä matka ajallisesti: Tiistaina lähdin aamulla töihin ja tiistaina menen töistä kotiin, viikko vain välissä vierähtänyt.

Suomireissusta: Huomasin, että yllättävän moniin asioihin täällä on ehtinyt jo tottua, muun muassa kohtuullisen hyvin vasemman puoleiseen liikenteeseen ja siihen että ratti on toisella puolella. Hämmentävää oli myös tajuta, että virkailijat puhuvat suomea (mikä on kyllä ihan helmeä, asioiden selvittäminen on vaan niin paljon helpompaa omalla äidinkielellä), ja että kadulla kannattaa miettiä mitä sanoo. Reissun ajoitus oli hyvä sen suhteen, että aika on mennyt vauhdilla kotona käyntiä odotellessa, mutta vaikka tänne osin palasikin mielellään, niin ehkä olis sittenkin vähemmän ikävä jos ei olis kotona käynykään. Tiedä häntä, turha spekuloida.

Seuraavana viikonloppuna suuntana on sitten Cork Pauliinan & kumppaneiden kanssa. Toivottavasti se päivitys löytää tiensä tänne jo vähän nopeammin kuin tähän astiset...

Galway weekend 1

22.-24.5.

Perjantaiaamusta tuli yhtäkkiä kiireinen, kun kello soi seitsemältä pakkaamaan mutta istuin ensimmäisen tunnin sängyssä ja tuumailin mitä ottaisin mukaan, ja peitto oli niin lämmin etten raaskinut heittää sitä päältä. Nipin napin onneksi ehdittiin, vaikka ei täällä olla aikatauluista kovin tarkkoja. Oltiin eilen pyydetty Joanilta (apteekkari) iltapäivä vapaaksi, että päästiin viimeistä edeltävällä junalla lähtemään. Töissä aika menikin sitten äkkiä, kolme kertaa juostiin palovaroituksen takia, kaksi ja puoli kertaa aulaan; kolmannen puolivälissä joku käveli vastaan jupisten että hälytys oli väärä. Neljäs hälytys pärähti soimaan, kun lounaan jälkeen lähdettiin Pauliinan kanssa auringossa kävelemään kohti juna-asemaa. Junamatkalla tuli onnellinen olo kun kuuntelin Lisa Hannigania ja katselin maisemia, ja mietin sitä että mulla on kaikki hyvin.

Hostelli löytyi helposti, ensin vasemmalle ja sitten vielä uudelleen vasemmalle. Hostellin toisessa kerroksessa meidät vastaanotti Sam, ranskalainen nuori mies joka puhui nopeasti ja epäselvästi mutta hymyili paljon, joten olo oli tervetullut. Unohdin pyyhkeen kotiin mutta Sam oli hyvällä tuulella ja antoi ilmaiseksi; tosin vapaana ei ollut kuin pikkupyyhkeitä, ja lopulta päätettiin Pauliinan kanssa tehdä siitä käsipyyhe ja käytettiin suihkussa käydessä samaa pyyhettä. Nukuttiin twin-roomissa, joka paljastui piskuiseksi kopiksi. Nauroin kyllä itseni melkein kipeäksi – Pauliina kävi pitkälleen lattialle ja mitattiin leveyssuunnaksi 163 + arviolta 20 sentin viivotin, minkä jälkeen minä kävin pitkäkseni ja mitattiin pituudeksi 162 + reilu 15 sentin vaaksa – siis suunnilleen neljä neliötä. Kai sitä jotenkin unohti sen hostellin s:n.


Käytiin tutustumassa keittiöön ja saatiin Samilta vaniljajäätelöä, sellaista ihan oikeaa, Carte Dorin vanhan ajan vaniljaa eikä mitään paketissa olevaa steriilinvalkeaa mössöä, ja voi että oli hyvää! Loppuillaksi suunnattiin ulos: ensin käytiin toteamassa että Atlantin vettä ei erota muusta vedestä; otettiin kuva ja pohdittiin että ei tämä kyllä mitenkään todista että ollaan käyty Atlantin rannalla, kun ei ollut kylttiä jossa olisi lukenut. Rannalla tuiversi vilpoinen tuuli, harmi kun unohdettiin kaulahuivit ja sormikkaat hostellille… Käppäiltiin siinä sitten nättiä kadunvartta myötätuulessa takaisin keskustaan päin, ja piti epäkohteliaasti räpsiä muutama kuva kun oli niin valtavan nättejä ja laitettuja pihoja, olispa äiti nähny… Kävelykatua käveltiin eessun taas kolmisen kertaa, ensin katseltiin kauppoja, sitten syömäpaikkaa ja samalla kierroksella vessaa, ja kolmanneksi etsittiin Pauliinalle suklaapuotia crepe:n jälkiruoaksi.


Hostellilla oli äänekästä, sängyt kitisivät ja peitto oli hyvä ja lämmin, tyyny ohut ja pelkäsin pudottavani kännykän tai mp3-soittimen, ja Pauliina on erityisen herkkäuninen. Itsekin kyllä havahduin aina kun vaihdoin asentoa, sen verran kuului kitinää. Lisäksi hostellimme oli, kuten mainoksessa luvattiin, lähimpänä Volvo Ocean Race –tapahtuma-aluetta, ja rakentamisen äänet jatkuivat yön läpi ja kuuluivat sisälle. Aamulla ei tarvinnut odotella kellon soittoa, kun ovet kopsahtelevat ja käytävät kaikuvat sen verran, mutta ihan riittävän pirteä olo oli. Suihkun kanssa oli hiukan ongelmia (vedensekoittaja toimi vähän kehnosti, ja välillä tuli tulikuumaa ja jääkylmää vettä vuorotellen). Niin että hyvästi alkoi tämä matkanteko, pääsee heti mukavuusvyöhykkeen ulkopuolelle!

Hostellin paahtoleipäaamiaisen jälkeen lähdettiin tutkailemaan Galwayn keskustaa tihkusateessa, mutta päivän mittaan aurinko alkoi pilkisteli pilvien lomitse. Käytiin ostamassa Dunnesilta tuorepastaa ja pysähdyttiin ostoskeskuksen aulaan seuraamaan Garbage Gorgeous Competition (jonkinlainen roskatavaramuotinäytös) ennen kuin jatkettiin puiston kautta hostellille syömään. Jutusteltiin vähän hostellin muidenkin asukkien kanssa, ja paljastui, että hostellilla on 4 työntekijää, joista vain yksi on irlantilainen, yksi on espanjasta ja kaksi ranskasta. Espanjalainen kysyi oliko meillä suunnitelmia, ja pyysi kavereineen meitä mukaan, mutta kun sanottiin että ollaan menossa pubiin katsomaan rugbya, tapaamisen sopiminen jäi. Pitää olla ensi kerran hanakampi lähtemään mukaan, olisivat varmaan osanneet kertoilla yhtä sun toista kaupungista ja näytellä paikkoja joihin ei itse arvaa mennä.


Rugbyä oli mukava olla katsomassa. Mentiin tuntia ennen ottelun alkua Joanin suosittelemaan pubiin, jossa oli isot tv-ruudut urheilun katselua varten. Testattiin Irish coffee, ja olen edelleen sitä mieltä että teessä ja kahvissa on se huono puoli, että loppu maistuu pahalle. Tee toimii, jos viimeiseen kolmannekseen lisää maitoa. Pelin alettua huomattiin, että Joanin neuvo mennä etukäteen oli kovin ystävällinen – moni jäi vaille istuinta. Jossain vaiheessa peliä päästiin juttelemaan irlantilaisen nuoren parin kanssa, jotka selittivät meille hiukan enemmän rugbyn sääntöjä. Koko pubi kannusti samaa joukkuetta meidän kanssa (tai jos joku kannatti eri, niin taisi pysyi aikalailla hiljaa), yhdessä älähtelivät ja huusivat kannustushuutoja. Pubi tarjosi lisäksi pöytiin ilmaiseksi pari lautasellista chipsejä ja kaiketi jotain friteerattua lihaa (en maistellut), ja nuori pari selitti sen pubin kikaksi saada ihmiset janoisiksi. Pubi on kuulemma Galwayn kalleimpia, ja pari sanoi, että snacksit ovat keino houkutella asiakkaita ja saada heidät juomaan; naposteltavat eivät maksa pubille paljon, ja pitävät asiakkaat ja omistajat tyytyväisinä. Ihan hyvä idea...

Eniten Galwayssa tykkäsin kaikenlaisesta musisoinnista. Katusoittajia löytyi yksinäisestä pillipiiparista taitavasti rumpuja paukuttelevaan rytmiryhmään, ja yksinäisestä irlantilaiskitaristista afrikkalaiseen zembe-rumpaliin. Kun ihasteltiin intialaisista sareista tehtyjä vaatteita, meidät ohjattiin kuuluisan irlantilaisbändin keikalle kuuntelemaan folk-vaikutteista musiikkia. Ja kannatti mennä! Pääsi tanssimaan niin että lämmin tuli viileässä yössä, ja piti takkikin heittää päältä. Tungosta oli, mutta mukava oli katsella kun lähellä meitä annettiin hitusen enemmän tilaa pojalle joka näytti ihan oikeasti osaavan iskeä jalkaa maahan irlantilaiseen tapaan. Hyvä kokemus ehdottomasti, ja tanssahteleva olo koko illaksi, ja kävelykadulla sai vielä jatkaa liikkumista ja lämmittelyä niiden muutaman rumpalin tahtiin joista jo mainitsin. Sari-vaatemyyjät olivat muutenkin hyvä tuttavuus; opin että sarit ovat melko lailla uniikkeja vaatteita, tuhannen joukossa voi olla kaksi samanlaista, niin että kylässä ei ihan heti tule samanlaista asua vastaan. Lisäksi myyjät sanoivat sarien uudelleenmuokkauksen länsimaalaisiksi vaatteiksi työllistävän kokonaisen kylän aikuiset, lapset eivät tee työtä. Sen verran hipeiltä näyttivät että oli ihan uskottavaa, vaikka vaatteita en itselleni löytänytkään.


Kreppejä käytiin testaamassa kolmesti (paikka on auki aamuneljään, ei tarvinnut mennä nukkumaan tyhjällä mahalla). Hurmasin yhden myyjän, joka antoi käyntikorttiin viisi leimaa; kymmenes kerta on ilmainen. Harmi vain, kun ei varmaan tule käytyä Galwayssa toista kertaa. Muut ruokapaikat jäivät vähän vähemmälle kokeilulle. Oli tarkoituksena kokeilla meriruokaravintolaa kun kerran rannikkokaupungissa oltiin, mutta lauantaina oltiin liian myöhässä, ja sunnuntaina paikka oli kiinni. Pitää ehkä koittaa suunnitella seuraava matka vähän paremmin. Syötiin sitten sunnuntaipäivällinen kovasti sunnuntain tuntuisessa pubissa – tajuttiin vasta syödessä, että paikka oli sama jossa oltiin käyty illalla pyörähtämässä valtavassa tungoksessa livebändin soittaessa mulle tuntemattomia covereita joista en tykännyt. Päivällä levyltä soi yksi Enyan biisi ja muutkin biisit olivat jostain vanhoilta ajoilta tutumpia, mukavan leppoisa oli tunnelma. Ruoka nyt ei ollut mitenkään erikoista, vaikka ihan hyvää olikin. Ruoalta tulikin jo kiire että ehdittiin käydä vielä satamassa pyörähtämässä Volvo Ocean Racea vielä katselemassa. Kaikenlaisia hassuja juttuja nähtiin, muun muassa kokonaisena grillattava possu (no hyi!), ja soppaleipä; pehmeä limppu, jonka sisus oli koverrettu pois ja korvattu punasävyisellä, kovasti papumössöä muistuttavalla muhennoksella. Hyvältä näytti.

Hyvissä ajoin palattiin hostellille valmistautumaan lähtöön, pettyneinä siitä, ettei oltu nähty yhtään paattia. Mutta hyvää tekee ulkomailla puhua ihmisten kanssa; selvisi, että paatteja oli tullut edellisenä yönä. Näin selvisi syy sille mekkalalle, joka oli pitänyt meitä hereillä; itse olin saanut nukuttua yhdestä neljään kohtuullisen hyvin, ja sen jälkeen torkahtelin satunnaisesti lyhyitä hetkiä. Pauliinan laita oli huonommin, herkkäunisempana koko yö oli mennyt veneilytapahtuman ääniä kuunnellessa; bändit soittivat myöhään ja aloittivat aikaisin; puoli kolmen aikaan oli kuulemma saapunut ensimmäinen paatti, ja sitä sitten juhlittiin kovalla irkkumusiikilla ja muuten metelöiden. Parhaiten jäi ehkä mieleen se, että samat kaksi biisiä, toinen irkkuralli ja toinen Red Hot Chilipeppersin biisi soivat vuorotellen monen monta monituista kertaa. Siinä puolivalveilla niitä kuuntelin, ja voisi kuvitella että ne osaisi nyt ulkoa, mutta enpä ole ihan varma edes chili-miehien biisistä... Ihan hyvin jaksettiin aamulla kuitenkin herätä, todettiin vain, että hyvät ja huonot puolensa sillä että satuttiin tapahtuman kanssa yhtä aikaa kaupunkiin.



Enempiä hässäköitä en muista, oikeaan junaan päädyttiin (tosin paikkalipuista ei ottanut mitään selvää, mutta ei meitä kukaan häätänyt poiskaan niiltä paikoilta joilla istuttiin) ja hyvissä ajoin tallusteltiin kotiin lepäilemään. Matkalla Pauliina näytti mulle mustalaisalueen ja nappasin kuvan pyörätien vieressä kaikessa rauhassa laiduntavasta heposesta.

Mukava viikonloppua oli, vähän turhan vähän unta siihen nähden että olin tulossa torstaiksi pääsykokeeseen Suomeen, ja keskiviikko meni kokonaan matkustaessa, ja unirytmi meni jet lagissa entistä enemmän sekaisin. Galwaysta jäi mieleen: katusoittajat, Volvo Ocean Race, hostellin (Claddagh) mukava henkilökunta, taulu jonka jätin ostamatta sekä kreppipaikka (Zatsuma). Näkemättä jäi kaupungin ympäristö; suolavuoret, Aran Islands, ja joku paikka vähän etelämpänä joka olisi taas vaatinut oman päivänsä. Kampusalue oli ihan jees (vihreä on aina kiva väri ja luonto on rauhallinen) ja puuhun oli kiva kiivetä vaikkei kuvat onnistuneetkaan. Voisin kyllä mennä uudelleenkin jos vaan olis aikaa.