Perjantaiaamusta tuli yhtäkkiä kiireinen, kun kello soi seitsemältä pakkaamaan mutta istuin ensimmäisen tunnin sängyssä ja tuumailin mitä ottaisin mukaan, ja peitto oli niin lämmin etten raaskinut heittää sitä päältä. Nipin napin onneksi ehdittiin, vaikka ei täällä olla aikatauluista kovin tarkkoja. Oltiin eilen pyydetty Joanilta (apteekkari) iltapäivä vapaaksi, että päästiin viimeistä edeltävällä junalla lähtemään. Töissä aika menikin sitten äkkiä, kolme kertaa juostiin palovaroituksen takia, kaksi ja puoli kertaa aulaan; kolmannen puolivälissä joku käveli vastaan jupisten että hälytys oli väärä. Neljäs hälytys pärähti soimaan, kun lounaan jälkeen lähdettiin Pauliinan kanssa auringossa kävelemään kohti juna-asemaa. Junamatkalla tuli onnellinen olo kun kuuntelin Lisa Hannigania ja katselin maisemia, ja mietin sitä että mulla on kaikki hyvin.
Hostelli löytyi helposti, ensin vasemmalle ja sitten vielä uudelleen vasemmalle. Hostellin toisessa kerroksessa meidät vastaanotti Sam, ranskalainen nuori mies joka puhui nopeasti ja epäselvästi mutta hymyili paljon, joten olo oli tervetullut. Unohdin pyyhkeen kotiin mutta Sam oli hyvällä tuulella ja antoi ilmaiseksi; tosin vapaana ei ollut kuin pikkupyyhkeitä, ja lopulta päätettiin Pauliinan kanssa tehdä siitä käsipyyhe ja käytettiin suihkussa käydessä samaa pyyhettä. Nukuttiin twin-roomissa, joka paljastui piskuiseksi kopiksi. Nauroin kyllä itseni melkein kipeäksi – Pauliina kävi pitkälleen lattialle ja mitattiin leveyssuunnaksi 163 + arviolta 20 sentin viivotin, minkä jälkeen minä kävin pitkäkseni ja mitattiin pituudeksi 162 + reilu 15 sentin vaaksa – siis suunnilleen neljä neliötä. Kai sitä jotenkin unohti sen hostellin s:n.
Käytiin tutustumassa keittiöön ja saatiin Samilta vaniljajäätelöä, sellaista ihan oikeaa, Carte Dorin vanhan
ajan vaniljaa eikä mitään paketissa olevaa steriilinvalkeaa mössöä, ja voi että oli hyvää! Loppuillaksi suunnattiin ulos: ensin käytiin toteamassa että Atlantin vettä ei erota muusta vedestä; otettiin kuva ja pohdittiin että ei tämä kyllä mitenkään todista että ollaan käyty Atlantin rannalla, kun ei ollut kylttiä jossa olisi lukenut. Rannalla tuiversi vilpoinen tuuli, harmi kun unohdettiin kaulahuivit ja sormikkaat hostellille… Käppäiltiin siinä sitten nättiä kadunvartta myötätuulessa takaisin keskustaan päin, ja piti epäkohteliaasti räpsiä muutama kuva kun oli niin valtavan nättejä ja laitettuja pihoja, olispa äiti nähny… K
ävelykatua käveltiin eessun taas kolmisen kertaa, ensin katseltiin kauppoja, sitten syömäpaikkaa ja samalla kierroksella vessaa, ja kolmanneksi etsittiin Pauliinalle suklaapuotia crepe:n jälkiruoaksi.
Hostellilla oli äänekästä, sängyt kitisivät ja peitto oli hyvä ja lämmin, tyyny ohut ja pelkäsin pudottavani kännykän tai mp3-soittimen, ja Pauliina on erityisen herkkäuninen. Itsekin kyllä havahduin aina kun vaihdoin asentoa, sen verran kuului kitinää. Lisäksi hostellimme oli, kuten mainoksessa luvattiin, lähimpänä Volvo Ocean Race –tapahtuma-aluetta, ja rakentamisen äänet jatkuivat yön läpi ja kuuluivat sisälle. Aamulla ei tarvinnut odotella kellon soittoa, kun ovet kopsahtelevat ja käytävät kaikuvat sen verran, mutta ihan riittävän pirteä olo oli. Suihkun kanssa oli hiukan ongelmia (vedensekoittaja toimi vähän kehnosti, ja välillä tuli tulikuumaa ja jääkylmää vettä vuorotellen). Niin että hyvästi alkoi tämä matkanteko, pääsee heti mukavuusvyöhykkeen ulkopuolelle!
Hostellin paahtoleipäaamiaisen jälkeen lähdettiin tutkailemaan Galwayn keskustaa tihkusateessa, mutta päivän mittaan aurinko alkoi pilkisteli pilvien lomitse. Käytiin ostamassa Dunnesilta tuorepastaa ja pysähdyttiin ostoskeskuksen aulaan seuraamaan Garbage Gorgeous Competition (jonkinlainen roskatavaramuotinäytös) ennen kuin jatkettiin puiston kautta hostellille syömään. Jutusteltiin vähän hostellin muidenkin asukkien kanssa, ja paljastui, että hostellilla on 4 työntekijää, joista vain yksi on irlantilainen, yksi on espanjasta ja kaksi ranskasta. Espanjalainen kysyi oliko meillä suunnitelmia, ja pyysi kavereineen meitä mukaan, mutta kun sanottiin että ollaan menossa pubiin katsomaan rugbya, tapaamisen sopiminen jäi. Pitää olla ensi kerran hanakampi lähtemään mukaan, olisivat varmaan osanneet kertoilla yhtä sun toista kaupungista ja näytellä paikkoja joihin ei itse arvaa mennä.
Rugbyä oli mukava olla katsomassa. Mentiin tuntia ennen ottelun alkua Joanin suosittelemaan pubiin, jossa oli isot tv-ruudut urheilun katselua varten. Testattiin Irish coffee, ja olen edelleen sitä mieltä että teessä ja kahvissa on se huono puoli, että loppu maistuu pahalle. Tee toimii, jos viimeiseen kolmannekseen lisää maitoa. Pelin alettua huomattiin, että Joanin neuvo mennä etukäteen oli kovin ystävällinen – moni jäi vaille istuinta. Jossain vaiheessa peliä päästiin juttelemaan irlantilaisen nuoren parin kanssa, jotka selittivät meille hiukan enemmän rugbyn sääntöjä. Koko pubi kannusti samaa joukkuetta meidän kanssa (tai jos joku kannatti eri, niin taisi pysyi aikalailla hiljaa), yhdessä älähtelivät ja huusivat kannustushuutoja. Pubi tarjosi lisäksi pöytiin ilmaiseksi pari lautasellista chipsejä ja kaiketi jotain friteerattua lihaa (en maistellut), ja nuori pari selitti sen pubin kikaksi saada ihmiset janoisiksi. Pubi on kuulemma Galwayn kalleimpia, ja pari sanoi, että snacksit ovat keino houkutella asiakkaita ja saada heidät juomaan; naposteltavat eivät maksa pubille paljon, ja pitävät asiakkaat ja omistajat tyytyväisinä. Ihan hyvä idea...
Eniten Galwayssa tykkäsin kaikenlaisesta musisoinnista. Katusoittajia löytyi yksinäisestä pillipiiparista taitavasti rumpuja paukuttelevaan rytmiryhmään, ja yksinäisestä irlantilaiskitaristista afrikkalaiseen zembe-rumpaliin. Kun ihasteltiin intialaisista sareista tehtyjä vaatteita, meidät ohjattiin kuuluisan irlantilaisbändin keikalle kuuntelemaan folk-vaikutteista musiikkia. Ja kannatti mennä! Pääsi tanssimaan niin että lämmin tuli viileässä yössä, ja piti takkikin heittää päältä. Tungosta oli, mutta mukava oli katsella kun lähellä meitä annettiin hitusen enemmän tilaa pojalle joka näytti ihan oikeasti osaavan iskeä jalkaa maahan irlantilaiseen tapaan. Hyvä kokemus ehdottomasti, ja tanssahteleva olo koko illaksi, ja kävelykadulla sai vielä jatkaa liikkumista ja lämmittelyä niiden muutaman rumpalin tahtiin joista jo mainitsin. Sari-vaatemyyjät olivat muutenkin hyvä tuttavuus; opin että sarit ovat melko lailla uniikkeja vaatteita, tuhannen joukossa voi olla kaksi samanlaista, niin että kylässä ei ihan heti tule samanlaista asua vastaan. Lisäksi myyjät sanoivat sarien uudelleenmuokkauksen länsimaalaisiksi vaatteiksi työllistävän kokonaisen kylän aikuiset, lapset eivät tee työtä. Sen verran hipeiltä näyttivät että oli ihan uskottavaa, vaikka vaatteita en itselleni löytänytkään.
Kreppejä käytiin testaamassa kolmesti (paikka on auki aamuneljään, ei tarvinnut mennä nukkumaan tyhjällä mahalla). Hurmasin yhden myyjän, joka antoi käyntikorttiin viisi leimaa; kymmenes kerta on ilmainen. Harmi vain, kun ei varmaan tule käytyä Galwayssa toista kertaa. Muut ruokapaikat jäivät vähän vähemmälle kokeilulle. Oli tarkoituksena kokeilla meriruokaravintolaa kun kerran rannikkokaupungissa oltiin, mutta lauantaina oltiin liian myöhässä, ja sunnuntaina paikka oli kiinni. Pitää ehkä koittaa suunnitella seuraava matka vähän paremmin. Syötiin sitten sunnuntaipäivällinen kovasti sunnuntain tuntuisessa pubissa – tajuttiin vasta syödessä, että paikka oli sama jossa oltiin käyty illalla pyörähtämässä valtavassa tungoksessa livebändin soittaessa mulle tuntemattomia covereita joista en tykännyt. Päivällä levyltä soi yksi Enyan biisi ja muutkin biisit olivat jostain vanhoilta ajoilta tutumpia, mukavan leppoisa oli tunnelma. Ruoka nyt ei ollut mitenkään erikoista, vaikka ihan hyvää olikin. Ruoalta tulikin jo kiire että ehdittiin käydä vielä satamassa pyörähtämässä Volvo Ocean Racea vielä katselemassa. Kaikenlaisia hassuja juttuja nähtiin, muun muassa kokonaisena grillattava possu (no hyi!), ja soppaleipä; pehmeä limppu, jonka sisus oli koverrettu pois ja korvattu punasävyisellä, kovasti papumössöä muistuttavalla muhennoksella. Hyvältä näytti.
Hyvissä ajoin palattiin hostellille valmistautumaan lähtöön, pettyneinä siitä, ettei oltu nähty yhtään paattia. Mutta hyvää tekee ulkomailla puhua ihmisten kanssa; selvisi, että paatteja oli tullut edellisenä yönä. Näin selvisi syy sille mekkalalle, joka oli pitänyt meitä hereillä; itse olin saanut nukuttua yhdestä neljään kohtuullisen hyvin, ja sen jälkeen torkahtelin satunnaisesti lyhyitä hetkiä. Pauliinan laita oli huonommin, herkkäunisempana koko yö oli mennyt veneilytapahtuman ääniä kuunnellessa; bändit soittivat myöhään ja aloittivat aikaisin; puoli kolmen aikaan oli kuulemma saapunut ensimmäinen paatti, ja sitä sitten juhlittiin kovalla irkkumusiikilla ja muuten metelöiden. Parhaiten jäi ehkä mieleen se, että samat kaksi biisiä, toinen irkkuralli ja toinen Red Hot Chilipeppersin biisi soivat vuorotellen monen monta monituista kertaa. Siinä puolivalveilla niitä kuuntelin, ja voisi kuvitella että ne osaisi nyt ulkoa, mutta enpä ole ihan varma edes chili-miehien biisistä... Ihan hyvin jaksettiin aamulla kuitenkin herätä, todettiin vain, että hyvät ja huonot puolensa sillä että satuttiin tapahtuman kanssa yhtä aikaa kaupunkiin.
Enempiä hässäköitä en muista, oikeaan junaan päädyttiin (tosin paikkalipuista ei ottanut mitään selvää, mutta ei meitä kukaan häätänyt poiskaan niiltä paikoilta joilla istuttiin) ja hyvissä ajoin tallusteltiin kotiin lepäilemään. Matkalla Pauliina näytti mulle mustalaisalueen ja nappasin kuvan pyörätien vieressä kaikessa rauhassa laiduntavasta heposesta.
Mukava viikonloppua oli, vähän turhan vähän unta siihen nähden että olin tulossa torstaiksi pääsykokeeseen Suomeen, ja keskiviikko meni kokonaan matkustaessa, ja unirytmi meni jet lagissa entistä enemmän sekaisin. Galwaysta jäi mieleen: katusoittajat, Volvo Ocean Race, hostellin (Claddagh) mukava henkilökunta, taulu jonka jätin ostamatta sekä kreppipaikka (Zatsuma). Näkemättä jäi kaupungin ympäristö; suolavuoret, Aran Islands, ja joku paikka vähän etelämpänä joka olisi taas vaatinut oman päivänsä. Kampusalue oli ihan jees (vihreä on aina kiva väri ja luonto on rauhallinen) ja puuhun oli kiva kiivetä vaikkei kuvat onnistuneetkaan. Voisin kyllä mennä uudelleenkin jos vaan olis aikaa.
Hostelli löytyi helposti, ensin vasemmalle ja sitten vielä uudelleen vasemmalle. Hostellin toisessa kerroksessa meidät vastaanotti Sam, ranskalainen nuori mies joka puhui nopeasti ja epäselvästi mutta hymyili paljon, joten olo oli tervetullut. Unohdin pyyhkeen kotiin mutta Sam oli hyvällä tuulella ja antoi ilmaiseksi; tosin vapaana ei ollut kuin pikkupyyhkeitä, ja lopulta päätettiin Pauliinan kanssa tehdä siitä käsipyyhe ja käytettiin suihkussa käydessä samaa pyyhettä. Nukuttiin twin-roomissa, joka paljastui piskuiseksi kopiksi. Nauroin kyllä itseni melkein kipeäksi – Pauliina kävi pitkälleen lattialle ja mitattiin leveyssuunnaksi 163 + arviolta 20 sentin viivotin, minkä jälkeen minä kävin pitkäkseni ja mitattiin pituudeksi 162 + reilu 15 sentin vaaksa – siis suunnilleen neljä neliötä. Kai sitä jotenkin unohti sen hostellin s:n.
Käytiin tutustumassa keittiöön ja saatiin Samilta vaniljajäätelöä, sellaista ihan oikeaa, Carte Dorin vanhan
ajan vaniljaa eikä mitään paketissa olevaa steriilinvalkeaa mössöä, ja voi että oli hyvää! Loppuillaksi suunnattiin ulos: ensin käytiin toteamassa että Atlantin vettä ei erota muusta vedestä; otettiin kuva ja pohdittiin että ei tämä kyllä mitenkään todista että ollaan käyty Atlantin rannalla, kun ei ollut kylttiä jossa olisi lukenut. Rannalla tuiversi vilpoinen tuuli, harmi kun unohdettiin kaulahuivit ja sormikkaat hostellille… Käppäiltiin siinä sitten nättiä kadunvartta myötätuulessa takaisin keskustaan päin, ja piti epäkohteliaasti räpsiä muutama kuva kun oli niin valtavan nättejä ja laitettuja pihoja, olispa äiti nähny… K
ävelykatua käveltiin eessun taas kolmisen kertaa, ensin katseltiin kauppoja, sitten syömäpaikkaa ja samalla kierroksella vessaa, ja kolmanneksi etsittiin Pauliinalle suklaapuotia crepe:n jälkiruoaksi. 
Hostellilla oli äänekästä, sängyt kitisivät ja peitto oli hyvä ja lämmin, tyyny ohut ja pelkäsin pudottavani kännykän tai mp3-soittimen, ja Pauliina on erityisen herkkäuninen. Itsekin kyllä havahduin aina kun vaihdoin asentoa, sen verran kuului kitinää. Lisäksi hostellimme oli, kuten mainoksessa luvattiin, lähimpänä Volvo Ocean Race –tapahtuma-aluetta, ja rakentamisen äänet jatkuivat yön läpi ja kuuluivat sisälle. Aamulla ei tarvinnut odotella kellon soittoa, kun ovet kopsahtelevat ja käytävät kaikuvat sen verran, mutta ihan riittävän pirteä olo oli. Suihkun kanssa oli hiukan ongelmia (vedensekoittaja toimi vähän kehnosti, ja välillä tuli tulikuumaa ja jääkylmää vettä vuorotellen). Niin että hyvästi alkoi tämä matkanteko, pääsee heti mukavuusvyöhykkeen ulkopuolelle!
Hostellin paahtoleipäaamiaisen jälkeen lähdettiin tutkailemaan Galwayn keskustaa tihkusateessa, mutta päivän mittaan aurinko alkoi pilkisteli pilvien lomitse. Käytiin ostamassa Dunnesilta tuorepastaa ja pysähdyttiin ostoskeskuksen aulaan seuraamaan Garbage Gorgeous Competition (jonkinlainen roskatavaramuotinäytös) ennen kuin jatkettiin puiston kautta hostellille syömään. Jutusteltiin vähän hostellin muidenkin asukkien kanssa, ja paljastui, että hostellilla on 4 työntekijää, joista vain yksi on irlantilainen, yksi on espanjasta ja kaksi ranskasta. Espanjalainen kysyi oliko meillä suunnitelmia, ja pyysi kavereineen meitä mukaan, mutta kun sanottiin että ollaan menossa pubiin katsomaan rugbya, tapaamisen sopiminen jäi. Pitää olla ensi kerran hanakampi lähtemään mukaan, olisivat varmaan osanneet kertoilla yhtä sun toista kaupungista ja näytellä paikkoja joihin ei itse arvaa mennä.
Rugbyä oli mukava olla katsomassa. Mentiin tuntia ennen ottelun alkua Joanin suosittelemaan pubiin, jossa oli isot tv-ruudut urheilun katselua varten. Testattiin Irish coffee, ja olen edelleen sitä mieltä että teessä ja kahvissa on se huono puoli, että loppu maistuu pahalle. Tee toimii, jos viimeiseen kolmannekseen lisää maitoa. Pelin alettua huomattiin, että Joanin neuvo mennä etukäteen oli kovin ystävällinen – moni jäi vaille istuinta. Jossain vaiheessa peliä päästiin juttelemaan irlantilaisen nuoren parin kanssa, jotka selittivät meille hiukan enemmän rugbyn sääntöjä. Koko pubi kannusti samaa joukkuetta meidän kanssa (tai jos joku kannatti eri, niin taisi pysyi aikalailla hiljaa), yhdessä älähtelivät ja huusivat kannustushuutoja. Pubi tarjosi lisäksi pöytiin ilmaiseksi pari lautasellista chipsejä ja kaiketi jotain friteerattua lihaa (en maistellut), ja nuori pari selitti sen pubin kikaksi saada ihmiset janoisiksi. Pubi on kuulemma Galwayn kalleimpia, ja pari sanoi, että snacksit ovat keino houkutella asiakkaita ja saada heidät juomaan; naposteltavat eivät maksa pubille paljon, ja pitävät asiakkaat ja omistajat tyytyväisinä. Ihan hyvä idea...
Eniten Galwayssa tykkäsin kaikenlaisesta musisoinnista. Katusoittajia löytyi yksinäisestä pillipiiparista taitavasti rumpuja paukuttelevaan rytmiryhmään, ja yksinäisestä irlantilaiskitaristista afrikkalaiseen zembe-rumpaliin. Kun ihasteltiin intialaisista sareista tehtyjä vaatteita, meidät ohjattiin kuuluisan irlantilaisbändin keikalle kuuntelemaan folk-vaikutteista musiikkia. Ja kannatti mennä! Pääsi tanssimaan niin että lämmin tuli viileässä yössä, ja piti takkikin heittää päältä. Tungosta oli, mutta mukava oli katsella kun lähellä meitä annettiin hitusen enemmän tilaa pojalle joka näytti ihan oikeasti osaavan iskeä jalkaa maahan irlantilaiseen tapaan. Hyvä kokemus ehdottomasti, ja tanssahteleva olo koko illaksi, ja kävelykadulla sai vielä jatkaa liikkumista ja lämmittelyä niiden muutaman rumpalin tahtiin joista jo mainitsin. Sari-vaatemyyjät olivat muutenkin hyvä tuttavuus; opin että sarit ovat melko lailla uniikkeja vaatteita, tuhannen joukossa voi olla kaksi samanlaista, niin että kylässä ei ihan heti tule samanlaista asua vastaan. Lisäksi myyjät sanoivat sarien uudelleenmuokkauksen länsimaalaisiksi vaatteiksi työllistävän kokonaisen kylän aikuiset, lapset eivät tee työtä. Sen verran hipeiltä näyttivät että oli ihan uskottavaa, vaikka vaatteita en itselleni löytänytkään.
Kreppejä käytiin testaamassa kolmesti (paikka on auki aamuneljään, ei tarvinnut mennä nukkumaan tyhjällä mahalla). Hurmasin yhden myyjän, joka antoi käyntikorttiin viisi leimaa; kymmenes kerta on ilmainen. Harmi vain, kun ei varmaan tule käytyä Galwayssa toista kertaa. Muut ruokapaikat jäivät vähän vähemmälle kokeilulle. Oli tarkoituksena kokeilla meriruokaravintolaa kun kerran rannikkokaupungissa oltiin, mutta lauantaina oltiin liian myöhässä, ja sunnuntaina paikka oli kiinni. Pitää ehkä koittaa suunnitella seuraava matka vähän paremmin. Syötiin sitten sunnuntaipäivällinen kovasti sunnuntain tuntuisessa pubissa – tajuttiin vasta syödessä, että paikka oli sama jossa oltiin käyty illalla pyörähtämässä valtavassa tungoksessa livebändin soittaessa mulle tuntemattomia covereita joista en tykännyt. Päivällä levyltä soi yksi Enyan biisi ja muutkin biisit olivat jostain vanhoilta ajoilta tutumpia, mukavan leppoisa oli tunnelma. Ruoka nyt ei ollut mitenkään erikoista, vaikka ihan hyvää olikin. Ruoalta tulikin jo kiire että ehdittiin käydä vielä satamassa pyörähtämässä Volvo Ocean Racea vielä katselemassa. Kaikenlaisia hassuja juttuja nähtiin, muun muassa kokonaisena grillattava possu (no hyi!), ja soppaleipä; pehmeä limppu, jonka sisus oli koverrettu pois ja korvattu punasävyisellä, kovasti papumössöä muistuttavalla muhennoksella. Hyvältä näytti.
Hyvissä ajoin palattiin hostellille valmistautumaan lähtöön, pettyneinä siitä, ettei oltu nähty yhtään paattia. Mutta hyvää tekee ulkomailla puhua ihmisten kanssa; selvisi, että paatteja oli tullut edellisenä yönä. Näin selvisi syy sille mekkalalle, joka oli pitänyt meitä hereillä; itse olin saanut nukuttua yhdestä neljään kohtuullisen hyvin, ja sen jälkeen torkahtelin satunnaisesti lyhyitä hetkiä. Pauliinan laita oli huonommin, herkkäunisempana koko yö oli mennyt veneilytapahtuman ääniä kuunnellessa; bändit soittivat myöhään ja aloittivat aikaisin; puoli kolmen aikaan oli kuulemma saapunut ensimmäinen paatti, ja sitä sitten juhlittiin kovalla irkkumusiikilla ja muuten metelöiden. Parhaiten jäi ehkä mieleen se, että samat kaksi biisiä, toinen irkkuralli ja toinen Red Hot Chilipeppersin biisi soivat vuorotellen monen monta monituista kertaa. Siinä puolivalveilla niitä kuuntelin, ja voisi kuvitella että ne osaisi nyt ulkoa, mutta enpä ole ihan varma edes chili-miehien biisistä... Ihan hyvin jaksettiin aamulla kuitenkin herätä, todettiin vain, että hyvät ja huonot puolensa sillä että satuttiin tapahtuman kanssa yhtä aikaa kaupunkiin.
Enempiä hässäköitä en muista, oikeaan junaan päädyttiin (tosin paikkalipuista ei ottanut mitään selvää, mutta ei meitä kukaan häätänyt poiskaan niiltä paikoilta joilla istuttiin) ja hyvissä ajoin tallusteltiin kotiin lepäilemään. Matkalla Pauliina näytti mulle mustalaisalueen ja nappasin kuvan pyörätien vieressä kaikessa rauhassa laiduntavasta heposesta.
Mukava viikonloppua oli, vähän turhan vähän unta siihen nähden että olin tulossa torstaiksi pääsykokeeseen Suomeen, ja keskiviikko meni kokonaan matkustaessa, ja unirytmi meni jet lagissa entistä enemmän sekaisin. Galwaysta jäi mieleen: katusoittajat, Volvo Ocean Race, hostellin (Claddagh) mukava henkilökunta, taulu jonka jätin ostamatta sekä kreppipaikka (Zatsuma). Näkemättä jäi kaupungin ympäristö; suolavuoret, Aran Islands, ja joku paikka vähän etelämpänä joka olisi taas vaatinut oman päivänsä. Kampusalue oli ihan jees (vihreä on aina kiva väri ja luonto on rauhallinen) ja puuhun oli kiva kiivetä vaikkei kuvat onnistuneetkaan. Voisin kyllä mennä uudelleenkin jos vaan olis aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti