Galway weekend 2

Heinäkuun alussa saatiin seuraa Pauliinan äitistä ja kahdesta pikkusiskosta, joiden kanssa lähdettiin toistamiseen viikon-lopuksi Galwayhin. Perjantai-aamuna tehtiin eväät mukaan ja soitettiin taksikyyti juna-ase- malle. Perjantaille oltiin suunni- teltu ihan vaan kaupunkiin tutustumista, käytiin Salt hillin (josta ei oikein tiedetty että mikä se nyt sitten itse asiassa oli) suunnalla meriakvariumissa. Kalat oli kivan näköisiä ja innostuin kuvaamisesta niin paljon että kulutin akun loppuun jo ihan alussa. Hupsis. Onneksi Pauliinalla oli kamera mukana, niin että pääsin räpsimään lisää kuvia. Jee :D Ja niinpä saatte kaikki ihailla kalakuvia. Hauskinta akvariumissa oli, että päästiin silittelemään kaloja. Tuo ekassa kahdessa kuvassa oleva pitkä kala oli karheankarheapintainen, vähän niin kuin hiekkapaperia olisi silittänyt. Kampeloihin en yltänyt, mutta rauskuja silittelin, niillä on jännä, hiukan karvaisen tuntuinen liukas selkä.

Akvariumin jälkeen katseltiin merta ja lennätettiin tuulisella rannalla hameenhelmoja. Jotkut oli uimaankin rohkaistuneet, mutta me tyydyttiin mutustamaan skonssia ja katselemaan lasten pulaamista, ennen kuin lähdettiin rantaa pitkin takaisin keskustaa kohti. Hiukopalalla käytiin testaamassa viime käynnillä missatussa McDonaghissa Fish and chips -ateria, ja todettiin että siinä ruoka joka ei ole meitä varten. Ja pohdittiin että McDounagh saattaa sittenkin olla opaskirjasssa á la carte -puolen, eikä fish and chipsien takia... Ruoan jälkeen oli hyvä lähteä tallustelemaan kauppoihin - tosin kauppavalikoima jäi melko yksipuoleiseksi kun eksyttiin turistikaupasta toiseen (turistkikauppoja ovat siis Irlanti-krääsää myyvät puodit), vanhimmat meistä alkoivat jo väsyä jossakin vaiheessa, mutta loppujen lopuksi päästiin onnellisesti kaupan (aamiasita ja eväitä seuraavalle päivälle) kautta hostellille. Eikä siinä kovin paljoa jaksanut enää kukaan valvoa kun tiedettiin, että seuraavana aamuna oli aikainen herätys ja lähtö bussilla Aran Islandille.

Lauantaiaamu valkeni, aamupuurot keiteltiin ja lähdettiin kiiruusti paikalle josta tiedettiin bussin lähtevän kohti Rossavealia, josta edelleen päästiin laivalla (tai paatilla) Aran Islandille. Otettiin kohteeksi saarista isoin, Inis Mór ("suuri saari"), joka on vajaa 15 kilometriä pitkä. Oltiin ostettu liput edellisenä päivänä kahvilasta, jossa mainostettiin isolla että myydään lippuja. Hitusen hassua oli, että myyjät eivät oikein olleet selvillä siitä kuinka paljon liput maksavat, mutta saatiin kuitenkin liput ostettua. Bussiin piti ostaa oma lippu, joten edellisen päivän lippujen kanssa ilmeni hämminkiä vasta Rossavealin satamassa. Oltiin kyllä ostettu lippu ihan oikealle päivälle eikä meitä oltu varsinaisesti puijattu, mutta sattuipa vain niin että se laiva ei kulkenutkaan lauantaisin. Piti siis juosta hätäpäissä takaisin sinne mihin bussi oli jättänyt, ja ostaa uudet liput toiseen, lähdössä olevaan laivaan. Hitusen hämmennystä tämä meissä aiheutti, mutta tuumattiin että liput ovat käyttämättä (kun ne laivaan mennessä kerätään pois) ja tallessa, joten päätettiin marssia kahvilaan kunhan päästään takaisin Galwayhin, selittää tilanne ja pyytää rahat takaisin.

Jätettiin suivaantumiset mielissä taka-alalle ja päätettiin nauttia aurinkoisesta päivästä Aranilla. Pyörävuokra oli viideltä hengeltä 40 euroa, joista 15 saatiin takaisin päivän päätteeksi kun palautettiin pyörät. Täytyy sanoa, että pyörät olivat keskimäärin hyvässä kunnossa - itselle sopivan tuntuista pyörää oli vaikeampi löytää kun kaikki olivat jotenkin kummallisesti pystyasennossa, mutta Pauliina vinkkasi rakennuksen toiselle puolelle muutaman erinäköisen pyörän luo ja löysinkin sieltä sitten ihan unelmahyvin rullaavan pyörän, jolla oli hyvä körötellä koko päivä. Ei siis liian paha hinta, sanoivat että on tarjous mutta tiedä noista aina. Vuokrapaikalta lähtiessä huikkaili vielä mies risteyksessä että muistakaahan ajaa vasemmalla puolella. Niin me sitten lähdettiin hirmuisen espanjalaisnuorisojoukon perään, jotka huojuivat pyörillä varsin epävarman näköisesti. Onneksi päästiin pian joukon ohi, koitettiin tulkita epäselvää karttaa, kevennettiin vaatetusta jo melko pian sillä ylämäkeen pyöräillessä olisi tullut lämmin ilman aurinkoakin. Pitkään ei tarvinnut pyöräillä, kun jo meinattiin mennä yhden merkatun rastin ohi, jossa päästiin kapuamaan pyörä kainalossa mäkeä ylöspäin. Käytiin saaren korkeimmalla kohdalla ihailemassa merta, ja tuumattiin jokunen tovi että pitääkös tässä nyt lähteä takaisin päin vai jatkaa vähemmän tieltä näyttävää toista puolta alas. Päädyttiin takaisin päin, ja niin meillä hupsista keikkaa jäi saaren toinen puoli kokonaan näkemättä. Mutta syytetään ihan hyvällä omalla tunnolla epäselviä karttoja - tai jos ei karttoja niin sitä, että se toinen puoli ei näyttänyt lainkaan kulkukelpoiselta.

Käytiin myös tutustumassa seitsemän kirkon raunioihin (yksi paikka ja kahden kirkon rauniot nimen monilukuisuudesta huolimatta), minkä jälkeen kurvattiin varsinaiselle näköalapaikalle Dún Aonghasalle, joka on rautakautinen kivilinna 90 metriä korkean kalliojyrkänteen reunalla. Niin että ihan hyvät näköalat oli suoraan alapuolella olevaan mereen; multa jäi kurkottelematta kun olen ollut havaitsevinani korkean paikan kammoa aina aika ajoin. Niin että Pohjat, Pauliina siskoineen, saivat ihan rauhassa haalia kurkistelupaikat joita tosin olisi ollut kylliksi useammallekin ihmiselle. Mä tyydyin ihailemaan merta ja kuuntelemaan aaltojen pauhua. Varsin vaikuttava ja kaunis paikka. Olisi voinut jäädä loppupäiväksi jos olisi ollut aikaa... Mutta kun ei ollut. Tultiin saarelle aamupäivällä yhdentoista aikaan, ja laiva lähti takaisin jo viiden maissa. Yöksikin olisi voinut jäädä, mutta kun tekemistä riittää joka paikassa niin valtavasti niin ei sitä malta olla aloillaan. Lähdettiin siis paluumatkalle, syötiin keksejä kun ei kunnon ruokapaikkaa löytynyt, pieni kahvila vain. Pysähdyttiin vielä matkan varrella ohitetulle beachille uittamaan väsyneitä tai vähemmän väsyneitä jalkoja Atlantin viileässä vedessä, ja ai että sitä santaa kun oli pehmoista.

Kun päästiin takaisin Galwayhin, käytiin ensin hakemassa rahat takaisin paikasta jossa meille oltiin myyty kelvottomat liput, ja ihan helposti antoivat, ei tarvinnut edes tapella. Eivät tosin pahoitelleetkaan. Internetkahvila oli, jos haluaa välttää ostamasta lippuja sieltä. Samoin voin antaa vinkiksi että jos olisi arvannut ostaa liput Kinlayhostellista, niin seuraavasta matkasta olisi saanut 10 % alennusta. Noh, kuten jo aiemmin on todettu, aina ei voi voittaa. Suunnattiin Sleep Zonelle hetkeksi palautumaan ja toteamaan että voiminnapienikäytäaurinkorasvaa oli palanut nenästä ja olkapäistä pahiten, ja vähän käsivarsista ja niin päin pois. Mutta kun oli niin lämmintä! Minä luulin että Irlannissa vain sataa ja sataa, että eihän täällä voi palaa. Lopulta kaiken jälkeen päästiin viimein kahdeksan maissa Zatzumaan crepseille, harmi vaan että oli unohtunut viimekerralla saatu kanta-asiakaskortti Tullamoreen. Mutta ei sitä yhdeksättä crepsiä ehkä olisi kuitenkaan jaksanut syödä että olisi saanut kymmenennen ilmaiseksi, eli ei paljoa menetetty. Hyviä olivat kyllä crepsit edelleen, suosittelen lämpimästi, ja sen verran upposivat helposti että otettiin vielä jälkiruoakasellaisetkin. Ja niin hyvää oli palvelu että sain suklaa-banaanicrepeeni vaniljajäätelöpallon kaupan päälle. Tosin pakko mainita, että crepsien syöminen vaatii opettelua *tahmatassusuklaanaama*.

Sunnuntaille oltiin jätetty laiskottelupäivä; otettiin turistibussi Connemaraan Galwayn pohjoispuolelle. Bussikuski oli oikein mukava ja hitusen hullunkurinen, se kertoi vitsejä liikennemerkeistä ja mistähän muusta. Viikonlopun paras lausahdus kuultiin sateesta, joka meitä koko päivän aikana kerran ehti piiskata kun bussiin oltiin noustu; se on vain nestemäistä auringonpaistetta, liquid sunshine. Niin jos voi sanoa niin on kyllä elämässä asenne kohdallaan. Turistireissu kaikkien itsesuunniteltujen ja tuumailtujen matkojen jälkeen teki kyllä hyvää - tarkoittaahan se sitä, että kuvissa on enemmän vieraita ihmisiä eikä voi pydähtyä silloin kun haluaa, mutta toisaalta kyllä siitä voi toisinaan maksaakin että joku on ottanut asioista selvää niin ettei itse tarvitse istua nenä kiinni 1) kirjassa tai 2) kartassa, saatiin vain lojua mukana ja kuunnella. Ja lisäksi pysyy aikataulussa. Kierros oli vajaa 8 tuntinen (klo 10 - 17.30/18.00), ja hinta oli opiskelijalta 20 €.

Ensin suunnattiin raunioluostarille josta en muista mitään, opas selitti minkä takia kierreportaat ovat aina myötäpäivään (kun miekkaa pidetään oikeassa kädessä, on ylempänä olevalla puolustautujalla etulyöntiasema). Sitten ihmeteltiin keittiötä ja savupiippua ja jotain muuta (pieniä ovia, joista erästä kohti kävellessä joku mies oven toisella puolella , olisiko ollut toisen ryhmän opas, sanoi mulle että sen alta kävellessä pitää suudella vastaantulijaa :D - niin että jätin väliin). Tämän raunioiden seassa pyörimisen jälkeen oltiin jo niin hämillämme, että hyvä että löydettiin ajoissa ulos ja päästiin jatkamaan matkaa. Ja voi että niitä maisemia - en laita kuin yhden kuvan kun ei niihin mihinkään saanut taltioitua sitä kolmeasataakuuttakymmentä astetta jonka keskellä oli niin pieni olo.

Matkan mielenkiintoisin ja pisin, lounastauon sisältävä pysähdys tehtiin Kylemore Abbey:in, jonka rakennutti aikoinaan manchesterilainen liikemies Henry Mitchell. Tarinan alku oli niinkin romanttinen, että herra Mitchell oli kerran paikalla vaimonsa kanssa piknikillä. Ja niin vain kävi, että vaimo ihastui paikkaan kovasti, ja lopputuloksena mies rakensi sinne heille kodin. Tarinan jatko ei ole yhtä kaunis, vaimo ja muutamat pariskunnan lapsista menehtyivät myöhemmin, mies muutti pois ja talo jäi perintönä tyttärelle, joka ei miehensä kanssa koskaan käynyt talossa. Rakennusta yritettiin myydä pankillekin, joka ei sitä halunnut, ja monien koukeroiden jälkeen paikkaan ihastuivat vihdoin belgialaisnunnat, jotka ovat pitäneet paikkaa luostarinaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Paikkaa pidetään nykyisinkin kouluna (en tiedä mitä osaa), eikä se siksi ole avoin turisteille - tosin en tiedä missä me sitten käytiin jos ei itse talossa...

Luostarilta käveltiin edelleen kirkolle/ kappelille, johon liittyi oma pieni tarinansa jota en muista. Ihailtiin kai jokaista kiveä niin kauan, että meiltä jäi kokonaan näkemättä Walled Garden, jota on kovasti kauniiksi kehuttu. Niin että jälleen yksi syy tulla Irlantiin uudelleen. Luostarilta ajeltiin jutustelun höystämänä takaisin Galwayhin ilman suurempia pysähdyksiä. Ehdittiin Pauliinan kanssa juuri sopivasti junalle joka vei meidät seitsemäksi sateiseen Tullamoreen, ja niin oli taas yksi piiiitkän pitkä mutta erittäin mukava viikonloppu takana. Täytyy sanoa että vaikka karsastankin turistipaikkoja ja -ryhmiä, on valmiiksi suunniteltu matka joskus ihan paikallaan. Varsinkin jos kuski on mukava ja mielenkiintoinen. Kun vain muistaisi enemmän...